Parisuhde

 Sinkut   Thaimaa   Äkkilähdöt   E-kortit   Yksityiset viestitYksityiset viestit   Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään 

 
Lähetä uusi viesti   Vastaa viestiin    Parisuhde.fi : Lapset : Pikkuinen tarina yksinäisyyden olosta..
Näytä edellinen aihe :: Näytä seuraava aihe  
Kirjoittaja Viesti

tytteli86
Vieras





LähetäLähetetty: Ke Kes 27, 2007 4:54 pm    Viestin aihe: Pikkuinen tarina yksinäisyyden olosta.. Vastaa lainaamalla viestiä

Kirjoitan ensimmäistä kertaa tänne tai ylipäätänsä kirjoitan ongelmistani johonkin kuin pyörittelen asioita päässäni..
olen viimeisellä kuukaudella raskaana. poikaystäväni kanssa muuterttiin yhteen kun sain tietää olevani raskaana ja hän sanoi heti että aborttia ei tehdä.(yksi abortti tehtiin n.4vuotta sitten) suhde on ollut ns. on/offia tässä 4,5vuoden aikana. ongelmia on ollut pettämisestä väkivaltaan yms. joista on jäänyt sydämeen aikamoiset arvet ja aina jos haluan puhua niistä niin poikaystäväni sanoo vaan et anna olla,ne on mennyttä. ollaan kuitenkin jollain lailla selvitty paitsi itellä ei oo kovin hyvä omatunto jos semmoista on enää ollenkaan. viimeinen vuosi on mennyt suurempia ilman ongelmia.

kun tulin raskaaksi, poikaystäväni ei katso mua enää "sillä silmällä" saatikka koskettelee mua eli seksi+ hellyyttely on jäänyt pois. olen lihonut aikalailla raskauden aikana ja raskausarpia on vaikka muille jakaa,että johtuukohan se haluttomuus siitä? hän on kyllä sanonut että ei halua seksiä kun vauva on masus. hän pelaa kaiket päivät koneella,ei tee kotitöitä lähes laisinkaan ja aina kun lähtee ystäviensä kanssa liikenteeseen ni viina on kuvioissa eikä muista mitään.
lupauksia hän on tehnyt monet kerrat vaan aina on rikkonu ne. olo on useimmiten kauhean yksinäinen sillä monet hyvät ystävät ei ole pitänyt yhteyttä kun en liiku enää oikein missään ja ootan vauvaa.

on meillä monia ihania hetkiä ja yhdessä ollaan paljon, mutta välillä on tunne että hän on kanssani pakosta. nautin hetkistä jolloin me puhutaan ja keskitytään toisiin ja tiedän että hänkin oottaa vauvaa innolla. mutta välillä minulla on tunne että en riitä hänelle tai tunnen itseni todella yksinäiseksi vaikka suhteessa tässä eletään.
Takaisin alkuun

Siru
Vieras





LähetäLähetetty: Ke Kes 27, 2007 4:55 pm    Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä

onnea odotuksesta,tuli kuitenkin surullinen olo tuota lukiessani. Meillä mies myös viipotti menemään aikalailla siloin kun ensimmäistä lastamme odotin,mutta hän rauhoittui ja on ollut perin vastuullinen ja hyvä isä,muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Itse mietin tuolloin haluanko enää ollenkaan jatkaa,sillä mielestäni lapsen kannalta ero on parempi ratkaisu kuin elää perheessä jossa parisuhteessa on jotain pielessä. Jos väkivaltaa tai pettämistä ilmenee tai mies jatkaa menojaan eikä ole sanansa mittainen niin ei kannata jäädä suhteeseen jossa sinua ei kohdella niin kuin ansaitsisit.
On surullista kuulla että ystäväsi ovat kaikonneet,mielestäni ne eivät sitten niitä oikeita ystäviä olekaan jos toisen raskauaikana ystävyys unohtuu.
Hyvää odotusta ja toivottavasti asiat siitä selkiintyvät.
Takaisin alkuun

myös sama ongelma
Vieras





LähetäLähetetty: Ke Kes 27, 2007 4:55 pm    Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä

Kuulostipa tutulta, lukuunottamatta pieniä yksityiskohtia. nytkin mies on ollut töissä jo yli 12 h ja koko ajan oon ollut yksin paitsi kaksi tuntia.. kieltämättä yksinäistä kun ei oo kavereita paljoa ja tyhjä talo... ei edes koulua tai töitä missä ois väkisin ihmisten kanssa. olet vielä samanikänen.. voisikohan johtua vain miehenkin iästä tollanen meno.. kai sitä lapsen syntymän jälkeen osaa jo arvostaa lasta ja naista enemmän kuin tietokonetta. ja kotitöihin osallistuu kun tajuaa kuinka vaikeaa äidillä on.
Takaisin alkuun

äiskä
Vieras





LähetäLähetetty: Ke Kes 27, 2007 4:55 pm    Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä

Tsemppiä teille nuoret äiskät.Koettakaa jaksaa,se kyllä kannattaa. Lapset on ihania! Sit kun lapset on isoja,ehtii vielä mennäkin ja tehdä vaikka mitä. Mutta nyt etsikää tukiverkkoa ympärillenne,että jaksatte.
Takaisin alkuun

äippä86
Vieras





LähetäLähetetty: Ke Kes 27, 2007 4:56 pm    Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä

Kaksi vuotta sitten olin ihan samassa tilanteessa. On varmaan yleistä. Raskaana, väkivaltainen poikaystävä ja yhdesssä hänen kanssa (korvessa) asuttiin. Korvessa asuessa ei apua naapureiltakaan pyydetä- niitä ei ole.

Mutta, hän myös odotti lasta innolla ja oli ihana, kun ei riidelty. Niin huonoihin puoliin on vaikea suhtautua, kun joskus se mies kuitenkin on ihana... eikö kaikki edes joskus ole ihania?

Jos kerran suhde on huono ja epätyydyttävä niin miksi naiset sitten ovat suhteessa... tai miehet. Onko se jokin riippuvuus vai johtuuko se huonosta itsetunnosta? Minulla se oli kumpaakin. Enemmän kuitenkin ajattelin, että olen niin ruma ja ujo ihminen etten ansaitse parempaa miestä. Ja oli minulla ihan kaamea hellyyden tarve, koska olin asunut jo 14-vuotiaasta yksin. Edelleenkin ajattelen että mieluimmin siinä suhteessa kuin että olisin jatkanut yksin elämistä. Elämäni muuttui niin paljon onnellisemmaksi kun löysin poikaystäväni. Vaikkakin kun koin että hän olisi saanut paremman...sittemmin aloin ajattelemaan että minä olisin ansainnut paremman.

No lapsi syntyi...miehen piti tulla synnytykseen, ei tullut. Miehen piti osallistua lapsen hoitoon- ei osallistunut. Jos lapsi alkoi itkemään hänen sylissään, hän sanoi jotain tällaista: "se ei pidä minusta, mä en voi pitää sitä enää sylissä". Hän oli myös mustasukkainen minusta lapselle, koska aikani meni lapsen hoitoon.
Ukko oli päivät poissa ja silloin kun oli kotona me riideltiin. Minäkin oli vielä todella väsynyt kun en saanut nukuttua kuin 3-4tuntia vuorokaudessa... nekin yleensä pätkissä. Lapsi oli vauvana kyllä suloinen, mutta myös itkuinen. Mustelmia alko olemaan sen verran tarpeeksi, että salaa lähdin sukulaisten avulla "pakoon" sieltä. Vauva oli vasta kuukauden vanha- en halunnut pitää lastani siinä ilmapiirissä. Poikaystävälläni oli jo kahden päivän päästä erosta toinen hoito, vaikka kovasti halusi meitä takaisin.

Nyt lapsi on 1,5-vuotias ja olen lähdössä opiskelemaan, rakentamaan uutta elämää. Olen tyytyväinen elämääni. Tiedän olevani itsenäinen ja selviytyväni mistä tahansa. Lapsi on kasvattanut itseluottamustani hirmusesti ja tuo iloa elämään- eikä tarvitse myöskään olla yksin . Meillä on omat rutiinit ja koen olevani hyvä ja kärsivällinen äiti. Kärsivällisyyttä minulle opetti todella paljon lapsen ensimmäinen vuosi. Sen muistan todella rankkana. Varsinkin ensimmäiset 3kuukautta. Varaudu näihin kuukausiin henkisesti jo etukäteen. Pahinta oli väsymys ja se että en saanut apua- ei saanut levähtää hetkeksikään. Toivottavasti sinulla on lapselle "varattu" hoitajia (esim. äiti ja isä) että voit ladata hieman akkuja. Kaikki vauvat ei sitten valvota, että ei kannata ottaa siitä mitään paineita. Minun pikku kaverini taisi näin jälkeen päin ajateltuna olla hieman koliikki. Nyt kaikki menee ihan mahtavasti hänen kanssaan. Aivan upea tapaus.

En ole täysin unohtanut entistä poikaystävääni, voisi sanoa että olemme läheisiä ystäviä ja hän haluaa meidät edelleen takaisin. Hän on aikuistunut, kuten monissa tapauksissa käy. Toivottavasti Sinunkin tapauksessa. Ehkä vuosien päästä voin ottaa hänet takaisin mistä sen tietää.

Se on iso muutos kun lapsi tulee perheeseen. Se pistää kaikki mullin mallin ja siihen on sopeuduttava. Sen takia varmaan heikoimmat suhteet hajoavatkin.

Toivottavasti miehesi oppii arvostamaan sinua tulevaisuudessa, jos ei opi niin... on muitakin vaihtoehtoja. Tsemppiä!
Takaisin alkuun
Näytä edelliset viestit:   
Lähetä uusi viesti   Vastaa viestiin    Parisuhde.fi : Lapset Kaikki ajat ovat GMT + 2 tuntia
Sivu 1 Yht. 1

 
Siirry:  
Et voi kirjoittaa uusia viestejä tässä foorumissa
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
Et voi muokata viestejäsi tässä foorumissa
Et voi poistaa viestejäsi tässä foorumissa
Et voi äänestää tässä foorumissa